Shortsiprojektista jäi tähteeksi kutkuttavan kokoinen palanen pukuvillaa. Liian pieni mihinkään kovin monimutkaiseen, mutta ehdottomasti tarpeeksi suuri… johonkin. Kartoitin hieman mahdollisuuksiani, ja kimonotyylinen takki hukkaprosentilla 0 näytti olevan juuri ja juuri ulottuvillani.
Ei siis muuta kuin lusikka kauniiseen käteen ja kauhomaan netin pohjattomasta soppakulhosta ohjesattumia siitä, kuinka sellainen tulisi kasata kokoon. Hetken harkitsin kursivani koko komeuden kasaan jollain pikakimono-ohjeella, jossa lähinnä vain liitetään ylisuuren t-paidan muotoiset liepukkeet toisiinsa ja halkaistaan tekele edestä, mutta sitten tuumin: Missä noin suoraviivaisessa projektissa on oppimisen riemu? Missä ne kolmatta kertaa purettavat, tottelemattomat saumat? Katkeilevat neulat ja sotkeutuvat puolat?
Korotimme panoksia ja otimme selvää, millaisista palasista ihan oikeat kimonot kasataan. Kun kaikki kimononteon varsinaiset hienoudet jätti huomioimatta (ja niitähän näytti riittävän!), oli jäljelle jäävä karvahattumalli varsin suoraviivainen toteutettava. Kirjaimellisesti, sillä koko ompelumatkalla ei ollut kuin kaksi mutkaa – kaulan oikealla ja vasemmalla puolella. Hihat ovat suorakaiteet, kaulus on suorakaide, oikea ja vasen vartalokappale ovat pitkiä, olan yli meneviä suorakaiteita, jotka lovetaan keskeltä, kaula-aukon kohdalta (ne kaarteet!) ja levennetään edestä vielä yksillä suorakaiteilla, okameilla, menemään päällekkäin. Tietty etupuolelta nuo levennyksillä varustetut kappaleet vielä viistotaan, jotta kimono saa v-aukkonsa.
Materiaalin niukkuus asetti omat vaatimuksensa tälle kaavoitukselle, ja vartalokappaleet okameineen saivat vaihtua kahdeksi etukappaleeksi ja selkäsaumattomaksi takakappaleeksi. Hihoiksi ei siltikään jäänyt kuin kapoisat pikku rippeet, joihin tilkkulaatikoista etsiskelin joskus lahjoituksena saamani suikaleet Harri Koskisen Marimekolle suunnittelemaa Frekvenssi-markiisikangasta jatkopaloiksi. Jäykkä puuvilla antoi hihoille hauskaa ryhtiä, ja siihen oli varsin mukava samalla harjoitella farkkusauman tekoakin.
Muut kappaleet, kaulusta tietty lukuunottamatta, tikkasin kasaan pussisaumoin ja hihojen sisään saumanvaroihin kiinnitin vielä toiset, pienemmät silkkiset alushihat, ylijäämätilkkujen hyödyntämisen hengessä jatkaen. Olisi ehkä voinut tehdä noista vähän isommatkin, pilkottamaan päällyshihoista, tai ehkä vaikka vallan näperrellä vuorituksen hihoihin, mutta silkin ompeleminen on puhdasta tuskaa, sanovat ne tuhannet opetusvideot ja vinkkikokoelmat mitä tahansa. Nyt oli käytössä yksi armollinen hulpioreuna eli yksi huolitteluvapaa pätkä, ja sen mitta sai luvan määrätä alushihankin koon.
Ja arvatkaapa mitä: Tästä tuli hieno. Mun poseeraustaidot ei ehkä tee tälle tekeleelle täyttä oikeutta, mutta koittakaa kuvitella sellainen tyytyväinen hyrinä noihin taustalle.
Tai älkää ehkä sittenkään.
After my previous sewing project, the infamous pair of shorts, I was left with an intriguing piece of fine italian wool in my stash. Not really large enough for anything substantial, but definitely enough for … something. I had a quick browse through my options, and a near-zero-waste kimono jacket seemed to be just barely within reach.
Which meant warming up my googling fingers and fishing out some instructions from the bottomless DIY-well of internet. There were plenty of 30-minute kimono patterns, which were basically just oversized T-shirt shaped pieces sewn together and then split in the middde to create a kimono-like shape, and I did find those rather tempting. But then I started thinking; Where is the fun in that? Where is the joy of learning? The messed up pattern pieces, the broken needles, the thrice-ripped seams that still refuse to co-operate?
So I stepped up a gear and searched what a real kimono pattern looks like, which – once I cruelly stripped the project from all the real fineries of proper kimono-making – was a really straighforward collection of pattern pieces. Literally. I was left with just rectangles: The sleeves are rectangles, the collar is a rectangle. The left and right body pieces are long rectangles, running across the shoulders from the backside to the front with a small notch for the neck opening. And finally at the front the overlapping of the left and right sides is made with two more rectangles called okami, which are then cut to make the v-shape.
The very limited amount of material meant that I still had to toy around with those pieces a bit. The long body pieces with the okamis were substituted with a back piece and two front pieces, and I still ran out of fabric for the sleeves. So, from my stash of fabric scraps I dug a strip of heavy cotton, a Marimekko print called Frekvenssi designed by Harri Koskinen. I had recieved that as a gift the last time I needed some small bits of leftover fabrics, and it worked perfectly for the sleeves. Also gave me a chance to brush up on my flat-felled seam skills.
Apart from the sleeves and the collar, I stitched the whole thing together with french seams. In the spirit of leftover utilisation, I ended up making small undersleeves with some silk from my stash, though I think I perhaps should have made those a bit larger so that they would peek from the actual sleeves. Or maybe even line the sleeves with the silk. But then again, no matter what the video tutorials and seamstress tips say, sewing silk is pure pain, and there was a salvage on one side. Which meant that at least one of the sides wasn’t fraying like mad, and that was a good enough reason for me to live with undersleeves that were maybe slightly lacking in size.
And what did I end up with: The perfect kimono jacket. I know my modelling skills don’t necessarily give credit to the awesomeness of this piece of clothing, but maybe you can try and imagine a happy purr as a background noice for my awkward posing.
Then again, maybe it’s best if you don’t.
saara sihvonen 
Apua, toihan on ihan sairaan hieno!
LikeLike
No eikö! Joskus sitä vahingossa onnistuu.
LikeLike