Talvi osoittautuikin aika työntäyteiseksi, ja elämänsä sisällön tai sisällöttömyyden levitteleminen tiedon valtatielle jäi ajatuksen tasolle. Sen sijaan mukaan mahtui itsensä työllistämisen ihmeiden omaksumista, kiinteistöhankintoja, maallisen omaisuuden pakkaamista ja purkamista sekä monipolvisia remontointiopintoja, ja muutama uusi Euroopan kolkkakin.
Ensimmäinen mainituista kolkista oli loppusyksystä pitkän viikonlopun aikana tutkiskeltu Amsterdam, mutta vanhan sanonnan mukaan se, mikä tapahtuu Amsterdamissa, pysyköön Amsterdamissa. Taidemuseot kierrettiin, niitä suosittelen lämmöllä.
Tämän tuoreemman ekskursion loma-albumin ajattelin kuitenkin jakaa kaikkien riemuksi. Tällä kertaa eksyttiin uskollisen matkatoverini kanssa Pohjolan Pariisiin, Baltian helmeen Riikaan. Kaunishan tuo oli, iloinen sekoitus kunnostettua ja kunnostusta odottavaa, keskiaikaa, jugendia, vanhoja puutaloja, neuvostoestetiikkaa, siellä täällä upouuttakin, ja kaiken keskellä hiljalleen ryömivä, vaikuttavan leveä Väinäjoki, Daugava.
Matkatoverini kanssa ollaan useimmiten tutustuttu Euroopan kulttuuria pursuaviin suurkaupunkeihin, joissa on kulutettu kengänpohjat museoiden marmorilattioilla hiihdellen. Suunnilleen Helsingin kokoluokkaa oleva Riika oli museotarjonnaltaan noihin verrattuna varsin vaatimaton. Kiinnostava miehitysmuseokin sattui juuri olemaan kiinni, ja tarjolla oli vain pieni, joskin karuudessaan ihan avartava väliaikaisnäyttely.
Sievä pikku helmi löytyi jugend-korttelista, hämmentävästi ovisummerin takaa: aidossa 1900-luvun asussa oleva huoneisto, jugend-museo. Pelkkä porraskäytäväkin oli näkemisen arvoinen, ja huoneisto piiruntarkkaa työtä henkilökunnan asuja myöten. Sisäkkö jopa kaivoi uunista mulle pikkuleivän, ja palasi sitten sukankutimensa pariin. Eräät saa aina tyytyväisiksi pienillä sokerilahjuksilla.
Jänissaarelta, Zakusalasta, vähän keskustasta etelään, pälyilee kaupunkia yksi Euroopan korkeimmista rakennelmista. Mikäli neuvostoliittolainen betoni kestää, ja miksipä ei kestäisi, tulee tuo seisoskelemaan saarellaan vielä jonkin aikaa – tuon 1980-luvulla valmistuneen tv-tornin pitäisi lähettää latvialaisille saippuaoopperaa ja uutisia hulppeat 250 vuotta. Wallpaperin Riika-opas (mainio kirjanen muutenkin) antoi tuosta seuraavanlaisen kuvauksen: The interior is also likely to raise a smile, with an aesthetic that is part Soviet-era control centre, part Star-Trek set. Pakkohan tuo oli käydä tarkastamassa.
Uhmattiin monipolvista lipunmyyntiautomaattia ja napattiin lähin joukkoliikenneväline kohti saarta. Pysäkiltä tornille kulkiessamme ylitettiin vielä reipas kilometri joutomaata, joka oli selvästikin suosittu kohde autokoulujen ensimmäisille ajotunneille. Hyvähän tuolla oli tietty etsiä kytkimen ja kaasun paikkaa, vastaantulijoita tahi mutkia kun ei liiemmin ollut.
Tornille matkailukohteena annan kyllä täydet 5/5 pistettä. Sitä Wallpaperin Star-Trek-estetiikkaa tai ohjauskeskusta en tuosta ehkä löytänyt, mutta mahtava oli yhtä kaikki. Olimme tornilla ainoat, ja käynti korkeiden aitojen sisäpuolelle tuhjän parkkipaikan läpi valvontakameran valvovan silmän alla sai aikaan vahvan asiattoman oleskelun tunteen. Aula oli yhtä lailla autio ja täydellinen aikakapseli, jossa 1980-luvulta asti eripariruukuissaan vaikuttaviin viidakkomittasuhteisiin kasvaneet peikonlehdet ja fiikukset kukoistivat sulassa sovussa 80-luvun lapselle tuttujen mökkisohvien kanssa. Tiskiltä löysimme lapun, jossa lipunmyynnin kerrottiin olevan “on an excursion” ja palaavan… joskus. No, mehän odotimme, ja lopulta herttainen latvialainen täti saapui myymään meille liput sekä saattamaan hissillä ylös näköalatasanteelle, jossa oli häkellyttävä määrä ovia, kaikki erilaisia.
Maisemat hyvät, matkanteko helppoa ja torni itsessään todellinen elämys. Suosittelen ehdottomasti, etenkin niille, joiden huumorintaju on sieltä kierommalta puolelta.
Ilma oli kaunis, joten käveltiin tornilta sillan yli takaisin keskustaan. Samalla päästiin näkemään lisää neuvostoaikojen helmiä, Tiedeakatemia tai lisänimeltään Stalinin synttärikakku, isä Aurinkoisen alustalaisilleen lahjoittama. Sirppeineen vasaroineen päivineen. Riikalaiset eivät ilmeisesti ja ymmärrettävästi tätä kahvipöydän kruunua suuremmin rakasta.
Alueena tuota Stalinin kakun ympäristöä kutsuttiin “shadyksi”, ja sellainen vivahdehan tuolla kenties olikin, miedohko kuitenkin. Tehtiin noille nurkille toinen pyrähdys vielä seuraavana päivänä, tutkimaan vanhoissa ilmalaivahangaareissa (jokaisessa itseäänkunnioittavassa kaupungissa pitäisi olla sellaiset!) sijaitseva kauppahalli sekä hämmentävä kirpputori Latgales tirgus. Tuo muistutti aika tavalla Budapestin Esceriä, mutta oli jonkin verran pienempi ja miedomman hintainen; Ulkoilmakirppari, jonka pöydillä oli röykkiöittäin enemmän ja vähemmän erikoista roinaa. Neuvostoaikaisia kameroita, pinssejä, sirmakoita ja muuta memorabiliaa pilkotteli sieltä täältä, kaukosäädinten ja kaikenmaailman komponenttien seasta. Oltiin liikkeellä hiljaiseen aikaan hiljaisena päivänä, joten yhdellä myyjistä oli hyvää joutoaikaa hioa takanurkassa veitsenheittotaittojaan. Loihan se tiettyä tunnelmaa.
The past winter turned out to be loaded with work, both in and out of the office, and spreading the content of my life – or the lack of any such thing – into the Great Unknown called the internet didn’t really fit into the agenda. Instead the calendar was filled with property purchases, packing and unpacking my worldly possessions, learning-as-I-go renovation, and of course getting to grips with the fine art of self-imployment. And I did manage to squeeze in some small European excursions as well.
The first of said excursions was a long weekend in Amsterdam, mid-October. But as the saying goes, what happens in Amsterdam, stays in Amsterdam. We toured most of the excellent art museums, which I highly recommend.
This newest expedition, along with the ever-fascinating holiday snapshots, I however intend to share with you. The selected destination for my trusty travel companion and me was Riga, Paris of the North. It turned out to be pretty. Art nouveau aplenty, plus some medieval, a few old wooden houses here and there, some perfectly renovated, some fast falling apart, then good old Soviet architecture mixed with the brand new, and in the midst of all this the lazy, wide Daugava river slowly rolling by.
My travel companion and I have usually favoured the big European cities filled to the brim with never-ending museums, and then worn out our shoe soles shuffling through those. Riga, roughly the size of Helsinki with a little over half a million inhabitants, had a fairly modest museum scene compared to those. The occupation museum did sound interesting, but happened to be closed, and offered only a small temporary exhibition, eye-opening all the same in its modesty.
A lovely little gem was to be found in the art nouveau district, though you did have to buzz your way in: A whole apartment decorated in an authentic early 20th century fashion, the art nouveau museum. The staircase alone was worth the visit, and the apartment itself was meticulously done down to the last detail. The staff were all in costume, and the maid even offered me a biscuit straight from the oven, and then returned to her knitting. Nothing like a bit of sugar to keep this tourist happy.
We did a bit more timetravelling to the island of Zakusala, where a tall shadow watches over the city. One of the highest buildings in Europe in all its Soviet-era glory, it will probably stand there for a while – it’s a TV tower from the 1980’s, and it should still be providing Latvians with their daily dose of soap operas and news 250 years from now. I have every faith in the fine Soviet concrete that it will deliver as promised. Wallpaper’s guide to Riga (which turned out to be money well spent) gave the following description: The interior is also likely to raise a smile, with an aesthetic that is part Soviet-era control centre, part Star-Trek set. How could we resist?
We managed to crack the code of the cryptic public transport ticket vending machine, and hopped on the first trolley bus towards the island. There was a small walk to the tower from the bus stop, through the wasteland which seemed to be a popular destination for local driving schools. A perfect place to start learning those clutches and brakes, since it was a good straight strip of empty, open road.
As far as tourist attractions go, I’d give the tower the full 5 stars. Perhaps not the Star-Trek aesthetics or control centres that Wallpaper promised, but awesome nontheless. We were the only ones there, and I had a distinct feeling of trespassing when we entered the fenced-up area through a practically unmarked gate under the watchful eye of a security camera. The lobby was equally deserted and a true time capsule that made me feel right at home. It was filled with potted plants that had probably lived there happily since the 1980s in their mismatched pots, gone into jungle mode sometime during their 30-year existence, and then there were the kind of sofas I clearly remember from childhood. There was a ticket desk with a note declaring that the cashier was “on an excursion” and would be back … some day. Well, we sat on the sofas and soaked up the nostalgia, and eventually a sweet Latvian lady returned from her excursion and escorted us to the lifts and up to the viewing platform. There was a puzzling number of doors, all of a different design.
So, to sum it up: The scenery was excellent, the trip easy, and the tower itself a true experience of the finest sort. Well worth the visit, especially if you’re blessed with a slightly odd sense of humour.
The weather was nice, so we decided to cross the bridge by foot and walk back to the centre, expanding the Soviet theme by walking past the Academy of Sciences, also known as Stalin’s Birthday Cake. A gift from the big brother, and understandably not the Rigans’ favourite piece of architecture, topped with hammers and sicles et al.
The neighbourhood around said cake was described as “shady”, and maybe there was a bit of that in the air, albeit in a very family-friendly way. We made another trip around the area the next day, first to see the nearby Zeppelin hangars (now, how awesome is that!) which now hold the market hall, and then to an interesting flea market Latgales tirgus. It reminded me quite a lot of the Esceri flea market in Budapest, though this one was a bit smaller with better prices. Outdoor tables with piles of stuff, Soviet cameras, old pins, accordions and all sorts of memorabilia mixed with a heavy dose of junk. If you lost the remote control of your TV back in the 90s, there’s a good chance it ended up here. We were doing our treasure hunt on a quiet day, and one of the sales persons passed the time by practicing his knife-throwing skills in the back corner. It did create an athmosphere of sorts.
saara sihvonen 