Kouluaikoina syyskesä toi mukanaan tuon liikuntahaasteista traumatisoivimman, yleisurheilutuntien loppuhuipennuksen – Cooperin testin. Sisäinen masokistini näyttää kiintyneen moiseen perinteeseen. Mikä muukaan voisi olla selityksenä sille, että vuosi toisensa jälkeen kaltaiseni vannoutunut lenkkitossujen välttelijä lupautuu esittelemään aerobisen kuntonsa kehnoutta hölköttelemällä tuhansien muiden seassa keskellä yötä ristiin rastiin pitkin Helsingin katuja?
Helsinki Midnight Run on siitä mukava juoksutapahtuma, että reitillä on pituutta vain 10 km ja se juostaan anteeksiantavan pimeässä myöhäiskesän illassa. Ja meille, joille tuokin matka on vain niipin naapin siedettävä, on tarjolla vielä yksi tasoitus: Naamiaissarja. Täydellistä. Ovelampi lenkkaristi voi siis valita täysin juoksukelvottoman puvun ja perustella kilometri kilometriltä aina vain tahmeammaksi käyvän juoksutahtinsa sillä.
Toistaiseksi ollaan kaverini kanssa koettu vauhdin huumaa hula-tyttöinä, maantiekiitäjinä ja mopseina, kaikki varsin juoksuystävällisiä asuja. Tällä kertaa päätettiin olla lego-ukkoja. Kaverini askaroitsi vartalot banaanilaatikoista, ja mun tehtävälistalleni siis päätyivät päät. Ei muuta kuin sakset kauniisiin kätösiin ja taituroimaan.
Tein ensin nurkissa lojuvasta suttupaperista ja pahvisesta soppalautasesta koeversion, joka karusta ulkomuodostaan huolimatta vaikutti varsin toimivalta. Sopivaa, yksipuolista aaltopahvia ei edes mun vaikuttavista askartelutarvikearkistoista löytynyt, joten sellaista piti hankkia. 15 neliömetriä. Hong Kong taisi olla sitä mieltä, että saatan tarvita vähän ylimääräistä materiaalia, varmuuden vuoksi. Onneksi kohta luvassa on armotonta seinän maalausta ja muuta remontointia, joten tuo pieni pahviylijäämä saattaa hyvinkin vielä päästä hyötykäyttöön.
Koekappaleesta sai hyvän kaavan, ja aaltopahvi liittyi elegantin vaivattomasti soppalautaseen vapaakätisesti annostellulla maalarinteipillä. Ja kun teippirulla tämän seurauksena luonnollisestikin tyhjeni, pääsi tyhjä hylsy hyötykäyttöön lego-ukon pään nupiksi.
Lopuksi peittelin koko komeuden akryylimaalilla, ja sitten olikin enää jäljellä raskain osuus. Itse juoksu.
Aaltopahvi osoittautui sekä lämpimäksi että imukykyiseksi, ja matkan edetessä myös yllättävän kuluttavaksi urheilupukineeksi. Niskaan päähine hiersi komeat jäljet, ja maalilinjan jälkeen naamio oli sisäosistaan lähinnä kostean pehmeää muhjua. Noh, hauskaahan tuo tavallaan oli tälläkin kertaa, vaikka kärkisijoja ei tänäkään vuonna varsinaisesti hätyytelty, ja oma henkilökohtainen ennätyskin jäi kaukaiseksi haaveeksi. Syytän flunssanpoikasta tästä. Treeniohjelmassahan ei mitään vikaa voinut olla.
Ja jos joku tarvitsee yksipuolista aaltopahvia, niin tiedätte, mistä sitä saa.
Back in my teens, the last days of summer always brought with them a fitness challenge of the most traumatising kind – a Cooper’s test. The masochist in me seems to have taken a liking to that questionable tradition. Why else would I agree, year after year, to partake in an activity that includes facing that age-old nemesis, a pair of running shoes? Why else would I showcase my complete lack of aerobic stamina in public, making my way through the streets of Helsinki in the middle of the night with some ten thousand other joggers?
I have to admit, I do like Helsinki Midnight Run, since the race is a just about tolerable 10 km run, and it’s run in a forgiving, dark, late summer night. And it has a special start group for us, who have always failed to understand the appeal of jogging: The Masquerade. Perfect. A clever kid can choose a costume that’s practically unrunnable, and then blame the ever-dwindling speed on that.
So far me and a friend of mine have raced as hula girls, road runners and pugs, all of which have been quite aerodymamic. This time the costume of choice was a Lego man. My running partner crafted the upper torsos from banana boxes, and my job was to provide us with the heads. Time to wipe the dust off my trusty old scissors and make it work.
First I did a test run (no pun intended) with some scrap paper and a cardboard soup plate, and despite its rough looks it seemed to work quite nicely. Even though I do have a rather impressive collection of craft supplies, I had to go and buy some one-sided corrugated cardboard. By “some” I mean 15 square meters. That was the smallest unit available. Luckily there are some walls waiting to be painted, and renovation to be done, so I might be able to find some use for the leftovers.
I butchered the draft and turned it into a pattern, and then elegantly joined the cardboard to the soup plate with a generous helping of masking tape. Since that emptied the roll of tape, I had a very nice little cardboard ring to be used as that little bump at the top of the head.
After a coat of acrylic paint, it was time for the hardest part. The actual race.
Corrugated cardboard was both warm and absorbent, and as the kilometers went on, increasingly harsh on the skin. Not exactly what you’d call functional sportswear. It did leave a fine set of marks at the back of my neck, and by the time we crossed the finish line, the inside of the mask was pretty much just pulp. Well, it was fun in a way, even though we didn’t quite get to the podiums, or even anywhere close to a PB for that matter. I blame it on a slight cold. Could not possibly have been the training program.
And in case you ever need some corrugated cardboard, you know where to get some.
saara sihvonen 