Pidennetty viikonloppu Hämeen vehreillä kunnailla parhaaseen marja-aikaan piti tietty käyttää tehokkaasti hyväksi. Onneksi suurimman osan ajasta satoi, mikä sentään vähän suojasi pahimmalta keräilyvimmalta. Meissä jokaisessa asuu pieni metsästäjä-keräilijä, joka voi olla hyvinkin rasittavaa seuraa satokaudella.
Lauantaiksi sattui ehkä lajinsa ainoa, oikea kesäpäivä, ja mansikkamaalla oli meno sen mukaista. Satuttiinpa vielä lastentapahtumaankin, jossa olisi päässyt poniajelulle tai mönkijöimään heinäpaalia ympäri, mutta nuo aktiviteetit jätettiin yli-ikäisiksi tuomittuna välistä ja suunnattiin bounty-riveille. Lampaita ja kanoja tervehdittiin toki pikaisesti, kanejakin olisin apilankukilla lahjonut, mutta ne viettivät ulottumattomissani siestaa. Epäilemättä maha pystyssä röyhtäillen, mikäli tarjolla olevien ruokkijoiden määrästä voi jotain päätellä.
Tuli hetkellinen alkukesän tunne mansikoita noukkiessa, näin heinäkuun lopullakin keräilin vasta rivin ensimmäisiä kypsyneitä. Toki sateen lilluttamaa, harmaapartaistakin marjakansaa jonkin verran välistä löytyi, mutta tuttu ylikypsän mansikan hilloisa tuoksu puuttui pellolta vielä kokonaan. Auringonpaisteen yllättämät ihmisetkin vaikuttivat vähän siltä kuin juuri vasta olisi juhannuksesta selvitty.
Muutama mustikkalitra ehdittiin noukkia talteen lojumasta pitkin metsiä. Pyhä marjanpoimuri, Batman, mikä määrä sitä on. Viime kesänä hoiperreltiin helteessä paarmojen syötävänä tuntikaupalla, ja ämpärinpohja niukin naukin peittyi, tällä kertaa sai kahmia kaksin käsin kannonnokassa istuskellen astiansa täyteen kuin mikäkin karhu.
En tiedä, onko moinen karhuille lajityypillistä käytöstä.
Varpujen välistä löytyivät ensimmäiset sievät kantarellitkin. Kieltäydyn silti uskomasta syksyn hiipivän salakavalasti lähemmäs, ennekuin koko kesä on kerennyt edes kunnolla alkaa. Uskon mieluummin niitä mansikoita kuin mitään keltaisia itiöemiä.
A long weekend in the lush rural surroundings of Häme at the peak of berry season had to be put to good use. Luckily it did rain for most of the time, so we managed to avoid a more serious berry fever. There is a small hunter-gatherer living in all of us, and when potential food sources are abundant she can be a really tedious companion.
Saturday was a rare treat, a warm and sunny summer day, and the strawberry field was like a beehive. There were also some special activities for the kids, like pony rides and a hay bale track for kiddy-sized buggies. Unfortunately we were a bit overgrown for those, so we just headed straight for the berries. A small pit stop had to be made, to visit the sheep and chicken. I would’ve fed some yummy clovers for the bunnies as well, but they were having a siesta, plump as oranges. I guess the legion of knee-high feeders running around might’ve had something to do with that.
While berry-picking, I started to feel like it was just the beginning of summer. It’s late July, and the strawberries I picked were just the first ripe ones of the row. Sure there were some grey, mold-bearder, soggy ones here and there, but there was not a hint of that jam-like scent of a field full of slowly rotting, over-ripen berries I’ve learned to associate with this time of the year. Even the people, suddenly struck by the sunshine, seemed like they had just survived the Midsummer’s Eve.
Once the strawberry buckets had been filled, there was still time to rescue some of the bilberries lying around in the nearby forest. Holy freezebox, Batman, there’s a lot of those this year! A year ago we were wandering around the forest for ages, half eaten alive by horse flies, and only managed to scrape a liter or two together. This time you could just choose a cozy-looking tree stump to sit on and grab all the berries you liked left and right, like a greedy old bear.
The first chanterelles were also peaking their pretty, yellow heads from the undergrowth. I still refuse to believe that fall is creaping closer and closer, before the summer has yet even really begun. I think I’ll trust the strawberries more that some silly slug-eaten sporocarps.
saara sihvonen 