Viikonloppu ja rapiat vietettiin kotoseudulla, ja siskon kanssa käytimme aikamme hyödyksi tutustumalla äidin reseptikokoelman iäkkäämpiin kerrostumiin. Erinomaisesti toimi mummun mahdollisesti 70-luvulla muistiinkirjaama piimäkakun ohje edelleen.
Siskosleivonnassa on hyvä valita ohje, jossa liikkuvia osia ja epäonnistumisen mahdollisuuksia on mahdollisimman vähän.
Kultaisella 90-luvulla meillä oli tapana mennä perjantaisin koulun jälkeen mummulle ja vaarille, jossa kokoontui leipomuskerho, innokkaina jäseninä Sihvosen sisarukset ja vetäjänä mummu. Tärkeintä muistaakseni oli, että saimme molemmat rikkoa yhtä monta kananmunaa, ja jos taikinaan meni niitä pariton määrä, korjattiin epätasapaino seuraavalla viikolla. En ole ihan varma, mitä kaikkea kerhossa valmistui, mutta kaipa siinä ohessa yhtä ja toista opittiin. Ja saihan siskoseni kotitalousponnistuksistaan yläasteaikoina palkinnoksi tunnustuksista korkeimman, Kernaalan marttojen stipendin.
Ehkäpä leipomuskerhosta innostuneena olemme molemmat suht tuottoisia ja suoritusvarmoja leipureita – omissa keittiöissämme, itseksemme. Toki välillä virhearviointeja tulee tehtyä itseksensäkin (Kuten suolapähkinärouhe raparperipiirakassa. Kokeilin, jotta kenenkään muun ei tarvitsisi.), mutta kaksin siskon kanssa tapahtuu syystä tai toisesta varsin usein kaikenlaista odottamatonta. Piparitaikinasta saattaa jäädä puolet jauhoista puuttumaan, jolloin tuloksena on kaulimiskelvottomia, joskin hyvin maukkaita mausteisia lastuja. Suklaan voi sulattaa väärin yllättävän monella tavalla. Toisinaan vastaan tulee itsepäinen kananmunanvalkuainen, joka ei halua olla vaahtoa. Vaahtoa ei halua olla myöskään kerma, jonka suurin haave on sen sijaan olla seinärappausta.
Varsin maukkaita yhteisleivonnaisistakin yleensä loppujen lopuksi tulee, mutta matka niitä kohti on usein hieman vaiheikkampi kuin aloittaessa oli tarkoitus. Tämä vintage-kakku sen sijaan osoittautui lähes pomminvarmaksi, ainekset vain sekaisin ja uuniin, kahvit kuppiin ja happamanmakeaa, mehevää leivonnaista lautaselle.
Jos retroleivonta sattuu kiinnostamaan, niin tässäpä vielä tuo mummun kirjoittelema ohje kaikessa yksinkertaisuudessaan. Suoraan pienestä, punaisesta, keittiöpuuhissa jo hieman patinoituneesta kierrekansiosta:
Tuo kahvikupillinen, kkp, tulkittiin olevan noin 1,5 dl, ja paistolämmöksi muista kakuista tuttu 225°C. Tunnin verran vuoka siellä köllötteli, ja se tuntui riittävän varsin hyvin. Rusinatkin malttoivat olla valumatta pohjalle, kun niitä vähän jauhoitti.
1 kkp margariini- t. voisulaa
3 kkp hapanta kermaa tai piimää
3 kkp kidesokeria
5 kkp karkeita vehnäjauhoja
1 tl soodaa
1 tl hienonnettua neilikkaa
1 tl hienonnettua inkivääriä
1 tl hienonnettua pomeranssinkuorta
1 kkp rusinoita
Kaikki ainekset sekoitetaan, kaadetaan voideltuun vuokaan ja kakku paistetaan kauniin ruskeaksi.
Lopuksi vielä liikkuvaa kuvaa aiheesta. Jokaisen itsensä kunnioittavan wannabe-TV-kokin julkaisuformaatti on gif.
Heimat called me for a long weekend, and I spent some quality time with my sister digging through the older layers of mum’s recipe archives. A buttermilk cake, written down by grandma in the 70’s, still worked quite nicely.
When baking with a sister, it’s best to choose a recipe with very few moving parts and possible pitfalls.
Back in the golden 90’s we used to go to my grandma’s every Friday after school. Grandma hosted a baking club with two enthusiastic members, the Sihvonen sisters. I guess the most important part was that we got to break an equal number of eggs into the doughs and batters, and if any imbalance in egg-breaking should occur, it would be fixed the next week. I guess we even learned a thing or two. At least the sister did get a scolarship of 50 euros for all her domestic efforts, from the local, very rural suborganization of Martat. The highest possible recognition of one’s talent.
Perhaps due to the baking club, we’re both still fairly productive as bakers – in our own kitchens, by ourselves. Sure I produce a few misses by myself as well from time to time (Roasted peanuts in a rhubarb pie. Sounded nice in my head. Do not try.), but when the two of us are in the same kitchen, unexpected things tend to happen on a fairly regular bases. Sometimes half of the flours are missing from a gingerbread dough, resulting in something deliciously crispy and spicy, but unrollable. There are surprisingy many ways to fail the melting of chocolate. Sometimes a stubborn egg white just refuses to turn into foam. A cup of cream decides to fullfill it’s lifelong dream of becoming wall plastering instead of cake topping.
Our shared baking experiences do usually end up with something guite nice and tasty, but the route towards the finished product tends to wind a bit more that expected. But this vintage cake was pretty much a fail-safe, just tossing the mixed ingredients into a tin and then into the oven, brewing a pot of coffee and slicing the sour, soft and sweet thing onto plates.
If you’re interested in some retro baking, here’s the recipe. Straight from a slighty tattered, small, red folder:
Grandma used coffeecups as measurement, I translated those to 1,5 dl. The oven temperature is the same as for most other cakes, 225°C. We baked it for about an hour, which seemed to work just fine. The raisins tend to sink to the bottom of the tin, so we floured them lightly before adding them to the mix.
1,5 dl melted margarine or butter
4,5 dl soup cream or buttermilk
4,5 dl sugar
7,5 dl (coarse) white flour
1 tsp baking soda
1 tsp ground cloves
1 tsp ground ginger
1 tsp ground bitter orange peel
1,5 dl raisins
Mix everything together, pour into a greased tin and bake until the cake is nice and brown.
And yes, the format of choice for every aspiring TV chef is gif.
saara sihvonen 