Kesän – etenkin sateisen ja kylmän sellaisen – saa rattoisasti kulumaan dekkareiden parissa. Joskus senkin harrasteen voi valehdella itselleen tuottavaksi toiminnaksi.
Olen monena vuonna käynyt maalla ryöstämässä nipun arkistojen aarteita, SaPo- tai Salama-sarjan pokkareita suoraan 60-luvulta. Agatha Christietä on yleensä löytynyt ilahduttava valikoima, ja kaikkea muutakin tarjolla olisi, mutta tänä vuonna tuo ryöstöretki on jäänyt tekemättä.
Tilannetta paikkaamaan on divarista hankittu nippu Mustanaamio-lehtiä, ja onneksi kortensa kekoon kantaa myös vanha suorakulmainen ystävämme näyttämällä paitsi vanhoja Poirot-pätkiä perjantaisin, myös hapattamalla aivoja kokonaisen tunnin joka arkipäivä neiti Fisherin etsivätoimistolla. Siinä on kesäsarja paikallaan, tarpeeksi pöhkö ollakseen harmittoman viihdyttävä, muttei kuitenkaan niin aivoton, että jakson aikana ehtisi taantua täydeksi perunaksi.
Vaikka kukapa mitään juonenkuljetusta edes tarvitsisi, itselleni riittäisi kesäviihteeksi pelkkä nti Fisherin vaatekaappi koko 20-luvun loistossaan. Tästä on seurannut pari lieveilmiötä, joista toinen on yllättävä halu omistaa huopainen, ehkä hieman liian koristeltu kellohattu. Uusi elegantti puvustoni herättäisi epäilemättä Tampereen Hämeenkadulla huomiota.
Toinen on luonnoskirjan täyttyminen erilaisista Phryne-asuista. Tosin välillä juonen seuraaminen ikävästi häiritsee piirustelua, tai päinvastoin.
I’ve always felt that summer – especially a cold and rainy one – is best served with some detective stories. Sometimes I even manage to lie to myself that it’s a productive activity.
I usually rob a pile of vintage treasures from the countyside, mostly paperbacks from the 60’s. There’s a nice selection of Agatha Christie stories, and plenty of others too, but this year I haven’t yet had the chance to pillage the collection.
But I’ve tried to make do with a bunch of 80’s Phantom-magazines, and the TV has been most helpful by not only showing old Poirot episodes every Friday, but also by rotting my brain with a full one-hour-episode of Miss Fisher’s Murder Mysteries every single weekday. Now there’s a perfect summer series, silly enough to be thoroughly entertaining, but smart enough not to drive me into a completely vegetative state.
A good narrative is an excessive luxury anyway, as far as I’m concerned. I’d be perfectly happy just watching miss Fisher’s glorious 20’s outfits. This has had some side effects, though.
One of those is the sudden desire to own a cloche hat, maybe a slighty over-embellished one. That would turn some heads in Tampere.
The other one is a bunch of Phryne-outfits rapidly filling the pages of my sketchbook. I try to make one Phryne per episode, but unfortunately I sometimes get distracted by the story. And sometimes I forget to follow the story from all the doodling.
saara sihvonen 